Olen viettänyt hiljaiseloa jo pidemmän aikaa osittain tarkoituksella ja vähän vahingossa. Kirjoittelu vähän vain hiipui pikku hiljaa töiden ja arjen pyörittämisen takia. Ja voin sanoa, että se oli virhe. Tuntuu, että olen jonkin verran palannut vanhoihin tapoihin. Negatiivisuuteen, asioiden vatvomiseen ja muiden ihmisten asioihin keskittymiseen. Jotenkin on se tekemisen meininki ja positiivisuus kadonnut ja keskittyminen omaan elämään. Voisin enemmän arvostaa itseäni ja keskittyä näkemään positiivisuutta asiassa, kuin asiassa. Niin, kuin olen opetellut ja onnistunutkin. Tommy Hellstenin kirjassa Pysähdy Olet jo perillä kirjassa sanotaan hyvin. Miksi jo opittuihin asioihin pitää aina palata uudestaan, eikö ihminen ikinä opi. Vastaus oli, että niihin palataan, jotta ne asiat sisäistää paremmin joka kerralla. Puhuin ystäväni kanssa siitä, että voiko ihminen koskaan täysin muuttua paremmaksi. Tällä tarkoitan näitä omia kompastukiviäni. Heti, jos lopettaa niiden asioiden harjoittelun mihin toivoo muutosta niin palaa vanhaan. Ystäväni sanoi, että tuskin ihminen täysin voi muuttua, koska ihminen on luonteeltaan tietynlainen ja on oma tausta mihin on oppinut pienestä asti. Kuitenkin voi muuttaa omaa käyttäytymistä ja ajattelutapaa sekä suhtautumista asioihin.  Kaikki tää pohtiminen lähti siitä, kun valitin ettei painonpudotukseni oikein ota tuulta alleen. Olen ajatellut tekeväni sen oman terveyteni ja jaksamisen tähden. Ei se vaan ole totuus. Todellisuudessa haluan tehdä sen muiden takia, jotta minut hyväksyttäisiin sekä halu tehdä se mieheni takia. Ja nämä on täysin vääristyneitä ajatuksia ja mielikuvia. Ongelman ydin on, etten itse arvosta itseäni enkä hyväksy itseäni tällaisena. On hirveän vaikea tehdä itsensä hyväksi yhtään mitään, jos itseään ei osaa arvostaa.  Ja tästä ajatuksesta päädyin tutkistelemaan taas omaa ajatusmaailmaa ja käyttäytymistä. Muistan aikoinaan pakottaneeni itseni toivottamaan muille mukavaa päivää, kivaa iltaa, hyvää yötä jne. Halusin olla mukavempi ja välittävämpi toisia kohtaan. Aluksihan se tuntui teennäiseltä ja urpolta. Pikku hiljaa se kuitenkin rupesi tuntumaan omalta ja se tuli suoraan sydämestä. Nyt olisi taas sen aika, ohjelmoida aivot uuteen moodiin. Samalla tavalla puhun itselleni: olen tärkeä, arvostan itseäni, olen hyvä juuri näin. Jos se vaikka rupeisi menemään kaaliin ja joku päivä voin sanoa suoraan sydämestä, haluan voida paremmin itseni takia. Mun täytyy ihan lueskella aiempia kirjoituksia mihin ongelmakohtiin olen tarttunut ja millä tavalla olen muuttanut ajattelutapaani ja saanut positiivisuutta elämääni. Siitähän voisinkin kirjoittaa seuraavan tekstin. Semmoisen neljän vuoden pikakelauksen. Siitä on hyvä jatkaa.

Ja just tämän takia oli virhe lopettaa kirjoittaminen. Tämän vapauden, mikä ajatusten sanoittamisesta tulee.        Seuraavaan kertaan ihanat höpönassut, kuitenkin aiemmin, kuin vuoden päästä ;)

Linda