"Opin että se ei tule jäädäkseen
mä en suostunut koskaan sen otteeseen
se on muisto sun äänestä kertomassa, mä en kelpaa
no hei
sinä itse teit musta tällaisen
ei, mun elämä ollutkaan sun mittainen, joo

Olen kaatunut langennut loukkoihin,
joista auennut on ovi ainut alaspäin
ja niihin mun haaveet haudattiin
sain uudet haaveet ja nousin
kauas päässyt oon
enkä sun surulapsesi tahtonut koskaan, mä olla
vaan nousta korkeuksiin

Mua kasvatit siskoihin vertaillen
ne on tyttöjä äidin ja tietää sen
sinä pilkkasit estelit kun halusin vaan lentää,
tänään
mun kipukynnys on taivaan korkuinen, ja siitä
sinä ansaitset suuren kiitoksen, joo" -Kaija Koo

Tää on se biisi minkä myötä mun silmät on ruvennut avautumaan. Ensimmäisiä kertoja tätä biisiä kuunnellessa mun mielessä vaan pyöri syytökset muita kohtaan. Varsinkin kohta " se on muisto sun äänestä kertomassa, mä en kelpaa no hei sinä itse teit musta tällaisen" Se pyöri niin voimakkaasti, että lenkkeilessä jopa rupesi välillä itkettämään. Ja raivo ja siitä nouseva voima oli jotain käsin kosketeltavaa.

Mitä enemmän sitä kuuntelin ja mietin asioita. Mulla rupesi kääntymään alkuperäiset syytökset itseäni kohtaan. Tajusin, että sehän olen minä itse joka sanon itselleni niin kuin tässä biisissä lauletaan. Se on minä jolle minä itse en kelpaa. Ja minä olen itsestäni tehnyt sellaisen etten kelpaa itselleni. Sen tajuttuani ja tätä biisiä kuunnellessani on se raivo hävinnyt ja tullut voima tilalle. Tunnen itseni paremmaksi ihmiseksi. Ja mulla on enemmän tahtoa muuttaa itseäni, ajatuksiani. 

Lenkkeillessä tunnen liitäväni ja tulee semmonen uhmakas fiilis toista minääni kohtaan. Kuin hyvä ja paha kamppailisivat keskenään. Ei epäilystäkään kumpi voittaa, vaikka molemmat vahvoilla.  En tule antamaan pahalle enää valtaa. Vaikka ei se itsensä rakastaminen helppoakaan ole.

-Angeleye-