Mä olen kuvitellut olevani näkymätön. En mä ole, mä olen sitä vain silloin kun itse sen luon. Olen huomannut viime päivinä, miten mut huomataan. Ja se on ihanaa. Mitä mä teen erilailla? Olen tietoisesti avoimempi, luotan itseeni sekunnin murto-osan, en hymyile, mutta annan ymmärtää hymyn olevan tuiman ilmeeni takana. Siitä tulee pienen pieni onnistumisen tunne. Mä voin olla mitä vaan, se vaan vaatii töitä. 

Olen pohtinut omaa elämääni ja käyttäytymistäni.Olen havainnut mitä haluan ja mitä en. Haluaisin olla avoimempi, spontaanimpi ,villimpi, pelottomampi. Haluisin nostaa kädet ilmaan ja laulaa mukana keikoilla. Haluaisin hymyillä vastaantuleville ihmisille, sanoa moi kiinnostavimmille. Mutta mä en pysty...vielä..mulla tulee joku ihmeellinen offline tila päälle. Väkijoukossa käperryn kuoren alle, en katso ympärilleni. Tämä on se juttu mikä on pitänyt itse ymmärtää. Täysin en vielä ymmärrä, että miksi. 

Puhuin eilen ihanan ja tärkeäksi muodostuneen ihmisen kanssa. Keskutelun edetessä mun mieleen tuli kuva synkästä metsästä, liilan, mustan ja vihreän sävyillä väritettyinä. Näin puita, joilla oli kasvot. Näin ihmisen joka käveli arasti pää alhaalla metsään syvemmälle, nähden kuinka puut katsovat häntä. Kuin ne haluisivat sanoa jotain. Kuin tämä ihminen haluaisi sanoa jotain, mutta ei uskalla. Uskaltautuu kuitenkin kävelemään syvemmälle metsään..

En heti ymmärtänyt miksi tämmöinen tuli mieleen ja niin voimakkaana. Kotimatkalla bussissa istuessani tajusin sen. Se olin minä väkijoukossa, arkana, paljaana, odottaen rohkaistumista. Puut kuvasti ihmisiä, jotka haluisivat lähestyä minua. Ihminen  kuvasti minua, haluaisin hymyillä. 

Olen ymmärtänyt kuinka itse sabotoin omaa olemista, iloa, onnellisuutta. Haluan ymmärtää miksi ja haluan päästä siitä offline tilasta pois.

-Angeleye-