Vaikka kaikki ei suju suunnitelmien mukaan , ei siitä pidä lannistua. Elämä on elämistä ja kokeilemista varten. Välillä pitää vähän sattua tai ehkä vähän pettyä. Mä kutsun tätä elämänkouluksi. Edistyminen mitataan sillä miten hyvin pystyy kohtaamaan pettymykset. 

Mä olen oikeastaan aika tyytyväinen itseeni. Edellisessä tekstissä pohdin uudelle ihmiselle avautumista ja sen tuomia ahdistuksia. No ei tarvii enää miettiä. Hän tuli ja meni. Kaikesta huolimatta mulla on hyvä olo. Päätin etten päästä uusia tuttavuuksia kuitenkaan liian lähelle liian aikaisin. En halunnut satuttaa itseäni. Aluksi olin tavallaan helpottunut, että juttu lopahti lyhyeen. Kunnes rupes nousemaan vanhat itsetunto ongelmat esiin. Ei mun itsetunto vieläkään ole ihan täydellinen, mutta olen päässyt eteenpäin menneistä ajoista. Nooh, niin siinä kuitenkin kävi, että palattiin vähän taaksepäin ja painiskelin jonkin aikaa itseni kanssa huonoissa väleissä. Kuitenkin jollain tasolla ymmärsin mistä on kyse koko ajan. Ymmärsin miksi mulla on paska fiilis ja mitä sille pitäisi tehdä. Silloin tämä elämänkoulu idea tuli päähäni. Elämän pieniä tehtäviä, missä katsotaan miten hyvin olen päässyt eteenpäin ongelmieni kanssa ja miten hyvin otan vastoinkäymisen vastaan. Miten osaan käsitellä sitä ja miten jatkaa eteenpäin.

Olen ollut siinä uskossa, että vain joku muu voi tehdä mut kokonaiseksi. Kursia kasaan ja tykätä. Eihän se vaan niin mene. Ensin täytyy olla itse itsellensä kokonainen, avoin ja rehellinen. Sen jälkeen voi ajatella, jonkun toisen täydentävän sinua. Jos ei ole aidosti sinut itsensä kanssa, tulee mahdolliset pettymykset aina romuttamaaan koko maailman. Nämä viisaat ajatukset sain eilen, vappupäivänä miettiessäni elämääni. Päätin uskaltautua taas laittamaan itseni likoon. Halu tutustua uusiin ihmisiin, jutella ja viettää aikaa vapaina viikonloppuina on suuri.Ylipäätänsä elää ja iloita on se juttu. Tätä pohtiessani tuli mieleen juuri tämä, että en halua unohtaa itseäni. Mulle käy niin valitettavan usein, kun innostun jostain tai ihastun. Unohdan itseni ja oman arkeni. Sitä en halua, se on suo mistä on vaikea päästä pois. Ja kun sieltä pääsee on romuna. Mä en etsi itseni korjaajaa enkä tyhjien kohtien paikkaajaa. Mä etsin jotain kivaa mistä voi olla iloinen ja innokas kuin pikkutyttö. Tällä kertaa kuitenkin muistaen, että oma arki on se ykkösjuttu. Tämän edellisen tuttavuuden kanssa kävi juuri näin. Tapasin ja tykästyin. Unohdin kaiken muun, kaiken oppimani, itseni. Ihan kuin nämä tuttavuudet olisivat jotain "pelastajia". Olen tuntenut olevani näkymätön, ihan kuin minun ei tarvitsisi enää elää omaa elämää ja kohdata kaikkia haasteita. Siihen suohon tosiaan kun upposi, niin pois pääsemisessä kesti. Niinkuin aiemmin kirjoitin, kaikki opittu oli unohtunut paluu vanhaan oli alkanut. Tuntui oikeasti pahalta, huomata miten paskana mä todellisuudessa vielä olin ja olen. Tässä matkassa on niin tärkeä muistaa itsensä. Eikä pitäisi olla tarvetta tuntea itsensä näkymättömäksi. Ehkä pienesti on tunne, että halusin itseni taas laittaa markkinoilla osittain siksi,että tuntisin olevani haluttu. Ymmärsin kuitenkin, ettei homma toimi niin. Eihän itseluottamus tietenkään pääse kasvamaan, jos sitä ei harjoita. Ehkä se juju kuitenkin on siinä,että miten sen tekee ja miten oma mieli on kaikessa mukana. Liikaa ei saa miettiä ja pohtia. Siitä ahdistuu. Kunhan muistaa pitää järjen mukana. Hyvä ystäväni sanoi, että ihminen elää tunteella, järjellä, intuitiolla. Ne pitää vaan saada oikeeseen balanssiin.

Tätä elämää eletään tässä ja nyt. Ei eilen eikä huomenna. Jokaisen tulisi löytää se pieni vihreä lohikäärme ja uskaltaa vaan antaa mennä...ja siihen lohikäärmeeseen palataan seuraavalla kerralla. ;)