Havaitsen välillä olevani mulkku. Monesta asiasta ajattelen eri tavalla, kuin muut. Ainahan olen niin tehnyt, mutta nykyään suoremmin. Ehkä se on enemmänkin sitä, että pystyn tai uskallan sanoa oman mielipiteeni ja pysyä sen takana ilman syyllisyyden tunnetta takaraivossa. Joskus se on hyväksi, välillä se on kuitenkin mulkkuna olemista. En siedä enää mitä tahansa keneltä tahansa. Tämäkin on muokkaantunut tässä vuosien kuluessa.

Tiedostan miten mulle on kehittynyt pirun vahva suojamuuri. Sen on kerran saanut yksi ihminen murrettua ja nyt se on taas kasassa tiukempana kuin koskaan. Se on ehkä enemmänkin semmoinen suojakupu. Mä tunnen olevani vapaa sen sisällä, mulla on hyvä olla siellä. Mä näen sieltä kaiken ja samalla myös näytän maailmalle kaiken. Se on se ero siihen aikaisempaan suojamuuriin. Silloin joskus olin tosi  sulkeutunut enkä päästänyt ketään lähimaillekaan. Nyt mun lähellä pääsee, mutta suojakuvun sisälle pääsemiseen vaaditaankin jo todella paljon. Se ei ole mahdotonta, mutta sen jonkun on oikeasti oltava sen arvoinen. Mun elämän kaikki kokemukset on saanut mut suojelemaan itseäni. Tiedostan senkin, että en anna itseni ihastua. Tällä hetkellä mun oikeastaan vaikea tuntea mitään ketään kohtaan. Sen muuttaminen vaatii aikaa, luottamusta etenkin luottamusta itseäni kohtaan. Uskallusta laittaa itsensä taas likoon. Nykyään vaadin toiselta ihmiseltä todella paljon. Tiedän mitä haluan ja vähempään en tyydy. Tavallaan mä en vaadi yhtään mitään, koska jokaisen ihmisen pitäisi olla aito, avoin, luottamuksen arvoinen, läheisyyttä pelkäämätön. Toisille se vaan tuntuu olevan liikaa. Mä olen elämäni aikana selitellyt tekojani. En enää. Mä en selittele kenellekään enää yhtään mitään, miksi jokin asia menee elämässäni niin kuin menee. Jos paketti ei kelpaa tällaisena, mä en ole sitten se oikea.

Aina sanotaan, että kaikelle on aikansa ja paikkansa. Ja kaikki tapahtuu aikanaan. Niin se taitaa olla, mutta miksi ne asiat tapahtuu aina yhtä aikaa. Tunnelin päässä on valoa, mutta mä en tiedä mihin se johtaa. 

-Angeleye