Musta on tuntunut, kuin olisin karusellin kyydissä mikä pyörii liian lujaa. Mä en pysty hyppäämään siitä pois vaikka haluisinkin. Sen vauhti hellitää hetkittäin ja melkein hyppään, kun taas joku imaisee mut siihen takaisin ja vauhti kiihtyy. Musta tuntuu, että mun pää hajoo. Vanne kiristää päässä, kuin joku yrittäisi puristaa sitä kasaan. Mun tunteet heittää laidasta laitaan. Välillä olen ihan tyyni, mikään ei vaikuta. Välillä tuntuu, kuin tulivuori purkautuisi sisälläni. Ja taas kerran tämän kaiken saa aikaan ihminen, johon olen tutustunut. Kaikista eniten tässä rassaa se, että en pysty olemaan neutraalin cool. Tuntuu, et on pakko saada tietää etukäteen kaikki tuleva mieluiten jo eilen. 

Eikö ihminen ikinä opi mitään. Tuo karuselli kuvaa tätä kauheeta kontrolloimisen tarvetta. Mä tiedän ja tunnen sen itse miten olen ihan sekopäisen levoton ja hätäinen. Niistä olen nimenomaan pyrkinyt pääsemään eroon. Eikai muu auta, kuin taas vähän palautella mieliin vanhoja oppeja. Mulla ei oo hätää, mun ei tartte tietää kaikkea eikä varsinkaan etukäteen.  Ole ja elä tässä hetkessä, luota siihen. Tämän lisäksi olen huomannut käyttäytyväni kuin pikkukakara, olen tehnyt taas kaikkeni ajaakseni tämän ihmisen pois. Ja näyttäis siltä, ettei se olekaan lähdössä. Ainakaan vielä. Jos joku miettii, niin en tee sitä tietoisesti. Hylätyksi tulemisen pelko on vaan niin juurtunut muhun, että ei siitäkään tunnu pääsevän niin vain eroon. En mä tahalteen ärsytä tai ole hankala. Se on osa mua , josta koitan koko ajan opetella pois. Mutta eikai näitä asioita voi oikein muuten harjoitella kuin näissä tilanteissa missä ne pahimmillaan ja parhaimmillaan tulee esiin. 

Jokin aika sitten kirjoitin kovasta kuorestani, kuplasta minkä sisällä elän ja mihin muiden on vaikea päästä. Nyt tuntuu, että se on rakoilemassa. Tavallaan haluan päästää toisen lähelle ja samalla se pelottaa. .Vaikeeta tästä tekee just se kupla missä elän. Kun siitä on joku pääsemässä läpi, tiukennan sen rajoja. Jolloin sisälle pyrkivä jää siihen kiinni, mut ei pääse sisään eikä ulos. Luottamuksen saaminen ei loppujenlopuksi vaadi paljoa. Se vaatii oikeat sanat ja teot ja, että ne kohtaa. 
Lähelle pääseminen vaatii myös ymmärrystä mua ja itseään kohtaan. Jos on halu opetella ymmärtämään mua, niin se kantaa pitkälle. Itseään pitää myös ymmärtää ja kunnioittaa. Kenenkään ei tarvitse muuttua jonkin tai jonkun takia. Mutta itseään on ymmärrettävä ja itseään pitää pystyä tarkastelemaan ja tarvittaessa muokkaamaan omaa ajatusmallia ja kyseenalaistamaan omia valintojaan. 

Jos mä palaisin sinne metsään, siellä ei ole enää niin synkkää ja sinne on ilmestynyt tieltä haarautuva polku. Polku joka vie jonnekin, mistä en tiedä. Olen kuitenkin valmis sitä pitkin kulkemaan ja katsomaan mitä se antaa.

Karuselli jatkaa pyörimistään, aavistuksen hitaammin. En halua sen kyydistä enää pois. Haluan oppia menemään sen tahdissa, antaa sen keinuttaa ja nauttia matkasta.

-Angeleye-