Sanoin tekeväni sen neljän vuoden pikakelauksen, mutta se saa nyt odottaa. Tai tavallaan sitä tulee tässäkin. Niin, kuin viimeksi kerroin menneeni taas taaksepäin tai taantuneeni aiempaan minääni. Olen aloittanut taas terapiassa käynnin. Olenkohan missään vaiheessa edes kertonut sitä. Olen monta vuotta itse ratkonut omia ajatuksia ja tuntemuksiani. Päässyt niiden kanssa ihan hyvään vauhtiin ja edistynytkin. Se selviää näissä kirjoituksissa, kun lähtee lukemaan alusta asti. Kauhee homma kylläkin

Täytyy hieman palata taaskepäin. 2017 tuli stoppi, Uupumus, masennus ja kaikki mahdollinen mielen sekamelska. Siitä toipuminen kesti syksyyn 2019 ja toki se jatkuu edelleen. 2018 tapasin nykyisen mieheni ja ollaan vieläkin yhdessä mikä tuntuu jo olevan ennätys mulle. Rupesin varmaankin siinä syksyllä 2019 oireilemaan ajatusteni kanssa. Mulla rupesi pikku hiljaa tunteet hiipumaan tähän mieheen ja jollain lailla oli tosi välinpitämätön olo.Monesti ajattelin, että haluan jättää sen, mutta en vain viitsinyt  tehdä sitä. Joku mua kuitenkin pidätteli siinä miehessä, vaikka tuntuikin etten halua olla hänen lähellä. Joulu tuli ja meni enkä oikein muista siitä mitään. Koska mä olen elänyt siinä sumussa ja synkkyydessä jo niin kauan. Kun mikään ei tunnu miltään niin ei kyllä muistakaan mitään.

Syksystä 2019 lähti se alakulo ja saamattomus ja synkkyys. Mä vaan olen koittanut elää ihan normaalisti ja ottaa rauhassa mikä on helvetin paljon helpommin sanottu, kuin tehty. Kunnon notkahdus tuli siinä 2020 helmikuussa. Olin totaalisen puhki, poikki, väsynyt. Olin fyysisesti ja henkisesti väsynyt. Muistan, kun kävin lääkärissä ja purskahdin itkuun päästessä huoneeseen sisään.En vaan enää jaksanut. Näin jälkeenpäin olen miettinyt, että mitä mä en jaksanut. Se oli ehkä se olotila ja kaikki meneillään olevat asiat. Monesti oli ajatus päässä, että nyt pitää tehdä sitä, tätä ja tota. Vaikka todellisuudessa ei saanut mitään aikaan, koska ei ollut voimia. Silti ei kuitenkaan osannut pysähtyä. Se oli loputon kierre mistä ei päässyt pois. Eikä tää ollut eka kerta, kun olin uupunut. Mä olin myös ajatellut, että en vedä itseäni uudestaan siihen jamaan.

Mun tunteet miestäni kohtaan vaan hiipui koko ajan. Me asutaan eri paikkakunnilla ja ennen viikonloppua rupesin toivomaan ettei se tulisi. Muutaman kerran sanoinkin sille, että parempi ettei nähdä koska mua ahdisti pelkkä ajatuskin. Mies mistä olet vielä hetki sitten tykännyt, onkin muuttunut puistattavaksi. Pelkkä ajatuskin sen kosketuksesta ahdisti ja ällötti. En vaan pystynyt olla sen lähellä. Mä olen koko ajan puhunut näistä tunteista mun miehen kanssa ja se on perillä mun ajatusten myrskyistä. Mun ystävä sanoi monta kertaa, että selvitä ensin oma pää ja mieti sitten parisuhdetta. Mä en ollut kovin vakuuttunut asiasta. Mun ainut ajatus oli vaan, että ei tästä mitään tule. Ja vaikka saisinkin ajatukset hallintaan niin ei tästä siltikään mitään tulisi. Mun mies ei ole luovuttanut missään vaiheessa ja on kärsivällisesti ollut tässä tukena. Vaikka oon miettinyt, että miten helvetissä se jaksaa mua. Olen laittanut sen tosi koville varsinkin,  kun en aina itsekään jaksa itseäni.

Helmikuussa tuli parin viikon jakso, kun meni paremmin. Olin iloisempi, maalasin, kirjoitin, lenkkeilin koiran kanssa. Viikon kohokohta oli pojan jalkapallotreenit. Se oli ihan oma maailmansa, jossa sai unohtaa oman itsensä. Tää jakso ei kuitenkaan muuttanut mun tunteita miestäni kohtaan. Se meni aikanaan ohi ja palasin siihen masentuneeseen ja väsyneeseen olotilaan.

Tosiaan maaliskuun loppupuolella pääsin takaisin terapiaan. Se oli tosi mukava mies. Edellisellä kerralla oli nainen. Olin toivonut, että olisi päässyt samalle, mutta se meni nyt näin. Hieman kyllä mietitytti, koska se oli mies. Heidän seurassa tunsin itseni epävarmaksi ja alemmuutta. Se on ihan oma tarinansa mitä en avaa tässä sen enempää. Joka tapauksessa se meni hyvin. Sillä oli omanlainen tapa käsitellä asioita ja se tuntui toimivan. Olen pari kertaa nyt käynyt sen luona ja molempien kertojen jälkeen olen pystynyt taas ajattelemaan. Yksin vatvoessa on tuntunut etten saa mistään kiinni. Se, että ammattilainen kuuntelee ja kertoo omia ajatuksia asiaan liittyen auttaa mua. Mä olen jutellut sen kanssa tästä kaikesta, kertonut avoimesti. Kerroin, että pääsen aina eteenpäin ja edistyn itteni kanssa. Niin, että on helpompi olla ja elän positiivisesti hetkessä. Keskittyen omaan elämään enkä anna minkään vaivata tai häiritä. Mutta sitten tulee se hetki, kun  kaikki unohtuu. Palaan vanhaan, taannun enkä osaa enää mitään jo opittua. Siihen se sanoi, "kuulostaa siltä, että sulla on edelleen jotain siellä menneessä mitä et oo käsitellyt loppuun asti ja/ tai hyväksynyt". Viisas mies. Se oli nimittäin oikeassa. Pikku hiljaa rupesi menneet asiat palaamaan mieleen, mitkä on ennenkin häirinnyt. Paljon on asioita mitä en tule koskaan uohtamaan tai antamaan anteeksi, mutta jotenkin niistä olisi kuitenkin päästettävä irti. Ilman sitä mä en tule koskaan pääsemään eteenpäin. Vielä, kun keksis mitkä kaikki asiat menneessä vieläkin vaikuttaa muhun tänä päivänä. Edistystä on kuitenkin, että on sen oivalluksen tehnyt. Ja kaikki se vaikuttaa siihen, että en rakasta itseäni enkä tykkää itsestäni enkä pidä itseäni minään. 

Siitä kirkastui ajatus miestäni kohtaan. Alku vuodesta koin, että tarviin uuden miehen. Haluan taas sitä onnellista ja kivaa alkuhuumaa. Tajusin, että siihen alku huumaan ja innokkuuteen hukutin itseni ja turrutin omat tunteeni sillä. Se on se kaava miten olen elänyt monta vuotta ja nyt vasta tajusin sen. Monesti olen kuvitellut etten vain ole parisuhde ihminen. Kun suhde muuttuu arkiseksi ja ns. tylsäksi mulla lopahtaa kiinnostus, koska mun omat tunteet ja ajatukset nousee taas pintaan. Sillä uudella miehellä mä vaan peittäisin ne ja jossain vaiheessa hankkisin taas uuden. Jostain syystä mä en ole halunnut kohdata itseäni. Joskus aikoinaan olen sitä harjoitellut ja edistynytkin, mutta nyt mietin onko mun ongelma jossain tosi syvällä minne en edes halua mennä. Tää pohdinta ja oivallus ainakin sai  mut ymmärtämään, että kyllä mä edelleen rakastan mun miestä. Se on ollut koko ajan minä itse, joka on koittanut sabotoida mun omaa elämää. Tää on aika käänteen tekevä oivallus ja varmasti ajan kanssa selviää tää koko ajatusten vyyhti. Nyt mä ainakin tiedän mistä lähden avaamaan ja etsimään ongelmakohtaa. Mulla oli jossain vaiheessa ikävä niitä vanhoja aikoja lasten isän kanssa. Se oli jotenkin tosi outoa ja vähän ehkä ahdistavaa, että miten nyt yht´äkkiä kaipaa niitä aikoja ja sitä ihmistä. Olen sen tunteen vaan antanut olla. Kuuntelin biisiä black is the colour ja siitä sain ahaa elämyksen. En mä sitä vanhaa tai ihmistä kaipaa. Mä kaipaan sitä onnellisuuden tunnetta mikä silloin oli. Ja nimenomaan onnellisuuden tunnetta mun nykyisen miehen kanssa. Olen aina ollut sana ihminen. Välillä riittää yksi sana mikä laittaa ajattelemaan ja pelastaa. 

Pakko antaa kiitosta vielä ja arvostusta lasten isälle, joka on todella paljon lasten arjessa mukana ja ollut koko ajan myös mun tukena tässä. Kun miettii omaa arkea ja elämää niin oikeastaan mulla on kaikki aika helvetin hyvin.

Oikein, kun miettimällä miettii niin miksi mä en tykkäisi itsestäni?

Angeleye