perjantai, 8. kesäkuu 2018

Minä

Kuka minä olen? Välillä tulee mietittyä omaa minuutta. Kuka mä oikein olen ja missä mä olen. Joskus tuntuu, kuin olisin jossain kaukana omissa ajatuksissani. Kuin unessa, toisessa maailmassa, jossa ei ole kuin minä ja omat ongelmani. Mua on koko viikon ahdistanut enemmän tai vähemmän. Ehkä osittain stressaan omaa yritystäni, mutta enimmäkseen se ahdistus vaan tulee ja on paha olla. Aina sille on syynsä, mutta mun on vaikea löytää sitä. Ahdistus, paha olo kumpuaa aina jostain ajatuksesta. Ajatuksesta mikä saattaa olla juurtunut niin syvälle minuun, etten edes huomaa ajattelevani mitään. Ahdistuksen tunne pitää hyväksyä ja kohdata se. Sitä täytyy lähteä purkamaan, sanottamaan sitä ajatusta tai tunnetta mikä siellä taustalla on. Mä en vielä tiedä mikä sen ahdistuksen aiheutti, mutta mä tiedän tänään olevan hyvä päivä. Sen tunteen purkaminen on tänään mahdollista, kun vähän viitsii nähdä vaivaa.

Mulle sanottiin eilen, että olemalla ihana, hymyilemällä saat toisille hyvän olon, ja se rupee pikku hiljaa heijastamaan myös itseesi. Se on niin totta ja se on niin unohtunut. Miten noin kaunis ajatus edes voi unohtua. Joskus kauniit sanat osuu niin oikeaan paikkaan, oikeaan aikaan. Joskus se kaunis hymy saattaa olla just se asia mikä pelastaa sut. Kauniit sanat oikealla hetkellä, pysäyttää sut just oikeaan aikaan ja laittaa sut miettimään asiaa toiselta kantilta. Toisen ihmisen läsnäolo saattaa olla just se, mikä rauhoittaa sut siihen hetkeen. Eheyttää sua ja kertoo ilman sanoja, että sinä riität.  Välillä riittämättömyyden tunne on niin vahva, ettei siihen väliin pääse mikään muu tunne. Joskus menettämisen pelko on niin vahva, että rupeat käyttäymään sen mukaan ja ajat sen toisen pois. Se on se hetki, kun sun täytyy ymmärtää pysähtyä. Irtautua itsestäsi ja katsoa itseäsi suoraan silmiin. Kysyä itseltään mikä oikeasti mättää. Joskus ainoa keino ymmärtää itseään on asettua itsensä ulkopuolelle ja tarkastella itseään "toisin silmin". Aikoinaan tämä itsensä tarkastelu,  itsensä ulkopuolelta tuli mieleeni Jannika B:n biisistä Jääkausi. Siitä on ihan oma kirjoituksensa. Monet oivallukset olen nimenomaan saanut biisien sanoista. Pitää vaan uskaltaa kohdata itsensä ja omat tunteensa. Musiikki on terapeuttista ihan melodialtaan, mutta sanoituksissa on on se totuudensiemen, mikä sinun täytyy löytää matkalla minuuteesi.

Ole rohkea ja uskalla olla sinä!

Linda

maanantai, 4. kesäkuu 2018

Toinen toiselle

Tämä teksti liippaa taas aika läheltä aiempia, mutta musta tuntuu että tästä aiheesta ei voi puhua liikaa. Se on toisen kunnioittaminen ja hyväksyminen sellaisenaan kuin toinen on. Usein halutaan, että kumppani olisi jotain muuuta kuin on ja sitä lähdetään vaivihkaa muuttamaan siihen suuntaan. Tai sanotaan ihan suoraan, että jokin ei kelpaa. Eikä olla lähelläkään tekemässä kompromissia.  Jokainen on omanlaisensa ja niin se pitää ollakin. Jos tuntuu, että toista pitäisi muuttaa, hän ei silloin ole oikea sinulle. Mutta oletko koskaan miettinyt asiaa niin, että se mitä haluaisit muuttaa toisessa on todellisuudessa jotain mitä haluaisit muuttaa omassa itsessäsi tai elämässäsi. Olen itse syyllistynyt siihen, että minulla on ollut kovat kriteerit mitä  miehestä haluan. Ja tähän asti on tuntunut, ettei sellaista ihmistä ole edes olemassa, muualla kuin saduissa ja unelmissa. Mulla on tapana pohtia asioita ja miettiä mistä mikäkin kumpuaa ja koittaa löytää vastaus tai ratkaisu kaikkeen.

Olenkin havahtunut siihen, että haluan itse olla sellainen mitä mieheltä olen halunnut. Eli hyvässä kunnossa, itsevarma, kantaa itseään ryhdikkäästi ja päättäväisesti. Olen myös halunnut mieheni olevan iso. Se taas heijastaa itseeni niin, että haluan olla se perheeni suojelija se jota kaikki tavallaan "pelkää". Todellisuudessa mieheltä haluan hellyyttä, avoimuutta ja huomiointia. Ja olen varmaan ennenkin sanonut, että niin kauan kun itseen ei ole tyytyväinen, ei pysty hyväksymään kenenkään huomiointia ja tykkäämistä. Kun on sinut itsensä kanssa edes jollain tasolla, pystyy vastaanottamaan sen toisen hyväksynnän. Olen miettinyt sitä milloin olen valmis parisuhteeseen ja eihän sitä voi tietää, jos ei kokeile. Vaikka en koe olevani kokonainen enkä valmis, voi silti lähteä varovasti kokeilemaan. Minun terapeuttini sanoikin ihanasti, että parhaimmillaan parisude on toinen toisensa eheyttämistä. Ja niinhän se onkin. Kun on tarpeeksi kauan kuullut, miten toinen ihailee ja tykkää , rupee itsekin pikkuhiljaa uskomaan siihen, että mä kelpaan juuri tällaisena.

Asioita pitäisi miettiä monelta kantilta. Ystäväni kerran sanoi, että vaikka joku idea, ajatus olisi toimiva ja hyvä ja juuri sopiva. Miettii hän silti vielä asiaa toisestakin näkökulmasta. Kaikki on mahdollista, jos antaa mahdollisuuden. Ole avoin ja katso sinne laatikon ulkopuolellekin.

20180527_122429.jpg

-Linda

lauantai, 14. huhtikuu 2018

Blogien yhdistämisestä masennukseen

Mä aloitin uuden blogin ja ehdin kirjoittaa sinne muutaman jutun, kunnes tuli tunne ettei se ole mua. Joten päätin poistaa sen ja tavallaan yhdistää nämä kaksi blogia. Se olisi ollut mun yrityksen blogi, mutta tulin siihen tulokseen, että mähän olen mun yritys. Miksi mä kirjoittaisin vain yhdestä aiheesta ja sivuuttaisin kaiken sen suuren osan mitä mä olen ja tunnen. Välillä on ollut vaikeampia hetkiä ja välillä menee tosi hyvin.

Sairastuin masennukseen vuodenvaihteessa. Tai oikeastaan mulla on ollut sitä sieltä n. 15-16 vuotiaasta asti. Sitä ei ole vain tiedetty tutkia, koska mä osasin peittää sen niin hyvin. En kyllä itsekään siitä ole ollut tietoinen. Lähinnä vain miettinyt miksi välillä tuntuu niin pirun pahalta. Aina se on mennyt ohi. Ja jotenkin olen hyväksynyt aina sen, että välillä on haastavampaa ja välillä ei. Mutta olenhan mä sitä aina miettinyt, että vaivaako mua jokin. Sekä aiemmissa teksteissä olen miettinyt mun solmukohtia. Tammikuussa 2017 joululoman jälkeen tuntui siltä, kun ei olisi levännyt yhtään. Jotenkin ihan kunnialla selvisin kesälomaan asti. Kesäloma 2017 oli mulla viisi viikkoa ja oli tosi mahtavaa. Pystyin hellittämään ja otin rennosti. Elämä tuntui kevyeltä ja mielekkäältä. Kunnes sitten kesäloma loppui ja oli palattava töihin. Taas tuntui todella väsyneeltä vaikka oli just viisi viikkoa lomaillut. Sinnittelin lokakuun loppuun ja silloin kaikki vaan romahti. Muistan sen niin elävästi, kun työmatkalla kampin liukuportaissa itkin. Soitin lasteni isälle ja itkin puhelimeen, etten enää jaksa. En oikein edes tiennyt mitä en jaksa. Olin vain aivan loppu. Silloin sanoin sen myös pomolleni, että nyt täytyy tehdä jotain. Töistä eikä oikein mistään tullut mitään. Lapset tulee aina hoidettua rutiinilla, mutta ei se ollut oikein ketään kohtaan, kun olin niin väsynyt enkä jaksanut olla äiti, nainen, työntekijä. Otin yhteyttä ihan oman terveyskeskuksen lääkäriin ja sain ajan nopeasti. Lääkäri oli todella ihana ja otti asiani tosissaan. Siitä lähti mun hoitojakso käyntiin. Ja sainkin lähetteen eteenpäin akuuttipsykiatrian poliklinikalle. Ja siellä hoitohenkilökunta oli kyllä niin ihanaa. Aivan mahtavaa oli se, että mua kuunneltiin ja otettiiin tosissaan. Tämän vaikean / toistuvan masennuksen lisäksi mulla todettiin epävakaa persoonallisuushäiriö. Ja se selittää sen miks mä olen sellainen kuin olen ja olen ollut ja tulen aina olemaan. Tietyt asiat ahdistaa ja jännittää. Ihan niin paljon, että saan fyysisiä oireita. Mä teen monet asiat omalla tavallani ja mä tarviin välillä aikaa asioiden sulatteluun. Mä en vaan pysty tosta noin vaan extempore lähteä tekemään jotain, koska paniikki ja ahdistus iskee. En kuitenkaan halua elää kokematta ja tekemättä asioita, kun ahdistaa tai en uskalla. Näiden ongelmien eteen teen töitä koko ajan ja varmaan tulen vielä monta vuotta tekemäänkin. Kolmisen kuukautta olin pois töistä ja keräsin voimia. Välillä oli vaikeaa, kun mikään ei tuntunut miltään. Mutta pikku hiljaa sitä rupesi eheytymään ja asiat rupesi tuntumaan joltain.

Ja pakko sanoa yksi vinkki niille keiden läheisellä tai tutulla on masennusta. Älä kehota masentuvaa piristymään, liikkumaan enemmän, tekemään jotain mistä tulee hyvä olo. Kun jumalauta sillä pahimmalla hetkellä ei mistään tule hyvä olo. Ja se vaan pahentaa tilannetta, jos yrittää tsempata. Jos et ymmärrä masennusta potevaa niin älä yritä neuvoa. Se ei auta. Se suoraan sanottuna vituttaa.

Kaiken tämän keskellä päätin perustaa oman hieronta putiikin Espoon Olariin. Juhannukseen asti teen hommia vielä helsingin pisteessä, jonka jälkeen siirryn kokonaan omaan paikkaan. Olen siitä todella innoissani. Saan tehdä asiat niin kuin haluan, kuunnella sitä musiikkia mitä haluan. Päättää yleisesti kaikki asiat itse.

Ja siitä päästäänkin itsensä kuuntelemiseen ja armollisuuten itseään kohtaan.

On tärkeä kuunnella itseään, mikä tuntuu hyvältä juuri nyt ja mennä sen mukaan. Itselle tulisi olla armollinen, joskus se hengähdystauko on paikallaan ja silloin se pitää ottaa. Mä olen tämän masennuksen myötä ehkä pikkasen oppinut olemaan itsekkäämpi. Sanon suoraan, jos jokin asia askarruttaa, ärsyttää, vaivaa, painaa mieltä. Mä en niinkään enää mieti saanko sen toisen suuttumaan mun asiasta. Mieluummin sanon asian suoraan ja voin itse hyvin. Eikä saa ymmärtää väärin. Emmä täällä raivoa ja auo päätäni. Sanon asiasta, jos on aihetta sanoa. Se tuntuu hyvältä, kun uskaltaa sanoa asiansa. Aiemmin en ole uskaltanut sanoa mielipidettäni tai vaivaavaa asiaa, koska olen pelännyt sen vastapuolen suuttuvan mulle. Kyllähän mä vielä vähän jännitän sitä, miten toinen reagoi, mutta koitan olla välittämättä.

 

Kuuntele siis itseäsi ja tee sitä mikä tuntuu sinusta parhaalta. Nauti ja voi hyvin!

Iloa tähän viikonloppuun just sulle!29695139_1921058347925458_33590634622935

keskiviikko, 28. kesäkuu 2017

Aamu pohdintaa

Tuli mieleen ajatuksia biisistä sinä riität. Siinä on hyvä pontti ja onhan se totta. Olen oikeastaan aina ajatellut, etten riitä kenellekään en edes itselleni. Mä olen ruvennut ajattelemaan asiaa ja tajunnut, että mä taidan riittääkin ja taidan olla jopa liikaa monelle. Olen vahvatahtoinen, omapäinen, tunteella elävä rämäpää. Mun kanssa ei pärjää , jos ei ole tarpeeksi vahva ja sinut itsensä kanssa. Mä en taivu helpolla ja tuntuu, kuin mua pelättäis. Tiedän itse, että muhun on vaikea tutustua. Mä en anna sen tapahtua, jos toinen ei ole tarpeeksi päämäärätietoinen asian suhteen. Olen ennen "roikkunut" ihmisissä kiinni, koska mä en ole uskaltanut olla tätä kaikkea mitä mä olen nyt. En anna itseni enää kiintyä toiseen ihmiseen kovin helpolla. Sen eteen on tehtävä töitä, jos haluaa mun päästävän lähelle. Tiedän olevani välillä hankala ja pain in the arse. Se ei ole kuitenkaan mun ainoa puoli. Olen myös kiltti, hellä, ymmärtäväinen ja vaikka mitä, jos joku on sen ansainnut. Elämässä mikään ei ole ilmaista, ei edes mun hymy. 

Elämä ei ole odottamista, elämä on tekemistä. Mun seinässäkin lukee:

lataus%20%281%29.jpg

-Angeleye-

sunnuntai, 25. kesäkuu 2017

Loves me loves me not

Reissunpäällä varsinkin kesällä on liikkeellä paljon perheitä ja pariskuntia. Ainahan niitä on, mutta kesäsin ne pistää silmään enemmän kuin talvi-aikaan. Tulee usein seurattua heidän tekemisiä ja samalla mietittyä omaa elämää. Kun näkee näitä perheitä, joissa on vielä pienet lapset. Ja meinaan semmosia alle 4-6vuotiaita. Mulle tulee väkisinkin mieleen ajatus ettei näiden perheiden yhteiselo tule kestämään. Ihan kuin kaikille kävis samalla tavalla kuin mulle. Eikä saa ymmärtää väärin, enhän mä nyt kenellekään toivo eroa. Mun on vaan tällä hetkellä vaikea nähdä minkään kestävän. Eihän sitä ikinä voi tietää, jos ei ota riskiä.
 

Mulle on tullut kummallisia tuntemuksia naimisiinmenostakin. Miksi ihmiset menee naimisiin. Mikä se on se juttu siinä. Ehkä mä en voi ymmärtää sitä, kun itsellä ei ole siitä kokemusta. En myöskään tiedä haluanko mä sitä kokemusta. En tiedä haluanko olla erilainen ja olla menemättä ihan tietoisesti ja aidosti. Vai onko se enemmän sellaista uhoa, vaikka sisimmässään ehkä haluaisikin. Mulle se oli ennen ihan ehdoton kyllä. Sitten kun sitä ei koskaan tapahtunut, ajatukset muuttui. Se ei ollutkaan enää tärkeää mulle enemmänkin ihan turhaa. Ja tuntuiko musta tältä, vaan siksi ettei mulla olisi pahaolo. Onko se ollut suojamekanismi halveksua ja aliarvioida naimisiinmenoa. Mä oon miettinyt, ettei se itse vihkiminen oo varmaan koskaan merkinnyt mulle yhtään mitään. En ole uskonnollinen enkä todellakaan mikään kirkko ihminen. 
Nyt on tullut taas semmonen olo, et miks ei joku päivä menis naimisiin. Mikäli se olisi ajankohtaista ja joku siis kosis XD. Edelleenkään kyllä se itse vihkiminen ei oikein tunnu ajatuksena kovin kummoiselta. Ehkä juuri siksi, kun  mulla on vahvasti se tunne siitä, ettei tänäpäivänä mikään kestä ikuisesti. Mä kyllä ihan mielenkiinnolla odotan sitä hetkeä, kun joku todistaa mun luulot ja tuntemukset vääriksi. 
 

Kun on katsellut näitä tämän kesän  hääpareja. Tuntuu ristiriitaiselta. Toinen aivopuolisko sanoo, et samaa lässynlää-yhy-yhy-liibalaabaa, kun toinen puolisko on samaan aikaan vähän kateellinen. Olishan se aika hienoa itse olla kuvattavana rakastamansa miehen kainalossa jossain luonnonhelmassa. Olla siinä hetkessä, juuri sen oikean kanssa kaksistaan.

Näitä on hyvä jäädä pohtimaan ja ehkä joku päivä mä keksin vastaukset mun kysymyksiin. Pohtikaa ja kyseenalaistakaa omia valintojanne. Saatatte saada vastuksia omiin kysymyksiinne!

-Angeleye-

 

maybe-its-not-about-the-happy-ending-may

  • Minusta

    Olen kahden ihanan lapsen äiti ja koulutettu hieroja. Kirjoittelen ajatuksia omasta elämästäni. Hyvästä olosta niin fyysisestä kuin henkisestäkin. Kirjoittaminen on aina ollut minulle kuin terapiaa. Se puhdistaa ja rentouttaa, kun saa puitua asioita. Olen myös iloinen, jos pystyn auttamaan jotain toista samoissa ajatuksissa pyörivää.

  • Nettisivut

    www.hierontahetkiab.auttaa.fi