tiistai, 17. huhtikuu 2018

Avaimet hyvään oloon!

Laivalla ollessa tuli katseltua ihmisiä ympärillä ja etenkin miehiä. Huomasin, että mua viehättää tietty miestyyppi. Miehen pitää olla iso. Ja iso voi olla kaikella tapaa. Pitkä ja harteikas ja lihaksikas. Tai pitkä, harteikas ja enemmän semmoinen pehmeä nallekarhu. Molemmat viehättää. Ja mä rupesin miettimään sitä, että mä en kuitenkaan haluaisi lähteä tekemään tuttavuutta sen lihaksikkaan kanssa vaan mä ehkä haluaisin itse olla sellanen. Siis en haluaisi olla mies. Vaan yhtä itsevarma, ryhdikäs sekä paremmassa kunnossa. Tulin siis siihen johtopäätökseen, että mua enemmän viehättää nämä nallekarhumaiset isot miehet. Eikä siinä vielä kaikki...se on se rockhenkisyys mikä on viehättävää. Mullahan on jonkin sortin mieskammo. Se on ehkä väärä sana, mutta tunnen itseni vähempi arvoiseksi miesten seurassa. Jotenkin tämä mieskammo liittyy siihen, että haluaisin olla semmoinen kuin nämä treenatut miehet, jotta tuntisin itseni yhtä hyväksi. Tämäkin oon niin urpoa tuntea ja ajatella näin. Tästä on hyvä kuitenkin jatkaa. Nämä tunteet ja ajatukset pitää tunnistaa jotta voi mennä eteenpäin.

Siitä päästäänkin seuraavaan aiheeseen. Hyvinvointiin, painonhallintaan, mielenhallintaan. Se on nyt pakko todeta ja myöntää itselleen, että olen lihonut suht lyhyessä ajassa n. 8kg. Ja lyhyt aika meinaa marraskuu-huhtikuun alku. Aluksi mä koitin uskotella itselleni muuta. Nyt vaan vähän turvottaa ja on syönyt vähän huonosti ja juonut liian vähän vettä. Paskanmarjat. Lihonut mä olen. Siihen on oikeastaan kaksi syytä, mitkä tiedostan. A) syön ahdistukseen, pahaan oloon. B) masennuslääke lisää ruokahalua. Ja mä todellakin tajuan, että se ruokahalun lisääntyminen on aivoissa tapahtuva juttu. Mä olen sitä mieltä, että kyllähän mun pitäisi pystyä vastustamaan niitä mielitekoja. Mä olen nyt vaan huomannut, että syön koko ajan, vaikkei olis edes nälkä. Toki voisin vaihtaa lääkkeenkin, mutta mä olen sen verran jääräpää, että mä haluan pystyä hallitsemaan näitä mielitekoja. Sitäpaitsi mun elimistö on tottunut siihen lääkkeeseen, joten en senkään takia sitä halua vaihtaa.

Mä olen pudottanut painoa miljoona kertaa. Mä tiedän mitä mun pitäis tehdä ja miten syödä. Laihduttamisen olen lopettanut monta vuotta sitten. Mä ajattelen mieluummin, että laitan elämäntavat uusiksi. Sillälailla miten pystyn elämään koko elämäni loppuun asti. Pakko sekin on todeta, etten vain ole saanut niitä elämäntapoja muutettua niin hyvin, että ne kestäis kaikki vastoinkäymiset. Lasten isästä kun erosin, lihoin 10kg. Söin siihen ikävään. Sain pudotettua ne kilot ja oli niin hyvä olo ja virkeämpi ja sai ostaa pienempiä vaatteita. No sitten tuli uupumus ja masennus. Taas kerran söin siihen ahdistukseen ja pahaan oloon. Sainkin sen syömiskierteen jossain vaiheessa katkastua, mutta sitten se taas käynnistyi. Ja nyt ollaan siinä tilanteessa, että mulla on kauhea möhömaha, ihan kuin olisin raskaana. Mua turvottaa ihan koko ajan, koska syön sellaisia ruoka-aineita mitä en saisi. Mutta, kun tekee mieli ja mä olen heikko. Mä hengästyn ihan todella pienestä. Mun vaatteet puristaa ja kiristää. Ja mulla on vaan niin paha olla itseni kanssa. Ja tää on ehkä enemmän semmosta fyysistä, kun on kauhea pullero. Mun huono itsetunto ja ahdistus ei kylläkään tällä lihomisella ratkea. Mulle tuli tosi hyvää fiilis, kun lääkäri kehotti mua uimaan ja käymään kuntosalilla. Mä oon tarvinnut tota, että joku sanoo mulle. Ihan perusasioita mitä tiedän, mutta ne vähän niinkuin unohtuu.

Olen koittanut herätellä mun motivaatiota. Olen lukenut kaiken maailman lehtiä ja käynyt liikunta ja hyvä olo aiheisilla nettisivuilla. Ei vaan nappaa. Kävin tänään Fidassa ja löysin Dr. Philin kirjoittaman 7 avainta pysyvään painonhallintaan. Ihan mahtava kirja. Olen lukenut vasta 20 sivua, mutta tiedän jo sen olevan hyvä kirja. Siinä todetaan ihanan rehellisest että joko sinä haluat pudottaa painoa tai sitten et. Ja joko olet valmis tekemään niitä muutoksia tai et. Se mitä mä en kaipaa, on suorat ruokailu-ja liikuntaohjeet. Nyt teet näin ja näin. Noup...ei toimi mulla. Tuskin monella muullakaan. Dr. Philin kirjassa lähdetään ihan eri kautta käsittelemään painonhallintaa ja pysyvää elämäntapamuutosta. Siinä keskitytään nimenomaan niihin ongelmien taustoihin. Mikä aiheuttaa sen ylensyömisen, tunnesyömisen. Ja tämänkin mä olen tiennyt, että se painonpudotus ei tee mua onnelliseksi vaan niiden ongelmien ratkominen. Kun niitä omia elämän solmukohtia pystyy tunnistamaan ja käsittelemään, myös paino putoaa. Vaikka olen tämänkin tiennyt niin tarvitsin sitä, että saan sen muistutuksen jotain kautta. Toivon saavani kirjasta apua ongelmieni käsittelyyn. Onhan se vähän huvittavaa, kun kokee saavansa apua Dr.Phililtä, mutta eipä kai sillä oo mitään väliä jos homma toimii. Toivon myös, että pystyisin auttamaan muita samassa tilanteessa olevia. 

Alunperin olen aloittanut tämän blogin kirjoittamisen väylänä omien tunteideni purkamiselle ja sitähän tämä on edelleen. Sen lisäksi toivon näiden kirjoitusteni auttavan jotain toista tai ainakin laittamaan aivot raksuttamaan ja miettimään omaa elämää. Jostain luin miten blogia tulisi kirjoittaa, jotta se olisi tuottavampi ja saisi lisää seuraajia. Sekä mahdollisia yhteistyökumppaneita. Mutta ei se oo mun juttu. Mä teen tätä omalla tavallani. Jos saan seuraajia, se on kiva. Jos en saa seuraajia, en menetä yöunia sen takia. Mun on vaikea astua mihinkään muottiin. Jos en omalla tyylillä saa tuloksia, niin ne ei ole sen arvoisia sitten. Mä kirjoitan näistä aiheista, kuin tähänkin asti ja voin hyvin. Mä saan ainakin luotua itselleni stressin ja kauheet painee, jos pitää astua johonkin muottiin. Voihan sitä tuottavaampaa kirjoittamista jossain vaiheessa harjoitella, mutta sen aika ei ole nyt.

Ihanaa loppuviikkoa!

Linda

maanantai, 16. huhtikuu 2018

Parisuhdekammo

Tässä kirjoituksessa päätin avautua ahdistuksesta parisuhdettaa kohtaan.

Mä olen tämän masennuskauden aikana tutustunut mieheen, joka on tosi mukava, rauhallinen ja semmoinen tasapainottava mun arjessa. Kaikki oli aluksi tosi ihanaa ja odotin sitä seuraavaa kertaa kun nähdään. Missään vaiheessa mun mielestä ei ollut sitä alkuhuuman tuntua, vaan enemmänkin tuntui rauhalliselta ja kaikki oli balanssissa. Se tuntui hyvältä. Enkä mä kyllä kaivannutkan mitään alkuhuumaa. Pikkuhiljaa kuitenkin rupes ahdistus hiipimään. Näkemiset harveni. Mulla ei ollut tarvetta nähdä tätä miestä. Enemmänkin oli helpompaa ja vapauttavampaa, kun ei nähty. Tavallaan oli kivaa, että mulla oli joku vaikka ei nähtykään. Kunnes ahdistus nousi siihen pisteeseen, etten pystynyt kunnolla toimimaan ja se häiritsi jo elämistä. Mun oli pakko ottaa tämä ahdistus puheeksi tämän miehen kanssa. Aluksi sovittiin, että hidastetaan tahtia ja nähdään silloin kun nähdään. Oli kiva huomata, että tämä mies ymmärsi mun tunteita ja sitä, että mulle lapset ja työ on ne ykkösasiat. Mies tulee vikana, jos jää aikaa. Jonkun mielestä tämä on ehkä kauhean kylmä ajattelutapa, mut mun rahkeet ei riitä kaikkeen. Jonkin aikaa mentiin tällä, nähdään kun nähdään, jos nähdään. Mut mua ahdisti edelleen ja se ei riittänyt. Mun oli pakko saada olla vapaa. Mun oli pakko taas viheltää peli kokonaan poikki. Kun sovimme olevamme ainoastaan kavereita, ahdistus helpotti samantien.

Huomasin myös semmosen asian, että mä en halua miestä mun luokse. Mieluummin mä menen sen miehen luokse. Se tuntuu lomalta, ihan kuin menisin jonnekin matkalle pois mun omasta elämästä. Mä en halua jakaa mun kotielämää kenenkään kanssa. Mä en halua esitellä lapsia kenellekään. Ahdistavinta siinä on sen, että mun pitäis olla samaan aikaan äiti ja nainen sille miehelle. Mulle se on täysin mahdoton yhtälö. Jotenkin tuntuu siltä, että mulla on pirun vahva suojamuuri, jonka läpi ei pääse kukaan. Kun menen miehen luokse, päästän sen miehen mun lähelle, mutta  todellisuudessa se lähellä on tosi kaukana. Ihan kuin mun ympärillä olisi kaksi kuplaa. Toinen on se oikea minä ja mun lapset. Toinen on se kupla, minkä sisälle päästän miehet. Siinä vaiheessa, kun näitä kuplia ruvetaan yhdistämään niin mä hajoan. Mä olen luullut, että mä päästän mun suojamuurin läpi, mutta todellisuus on ihan jotain muuta. 

Mä oon miettinyt tätä parisuhde ahdistusta. Mähän jätin myös edellisen miehenkin, kun ahdistus kasvoi niin suureksi, että oli vaan paha olla. Rupesin miettimään menneitä, lasteni isää, jonka kanssa ehdin olla 7 vuotta. Pikku hiljaa palautui mieleen se, että mua ahdisti myös hänen aikanakin. Muistan kuinka välillä mietin miten ihana olisi erota. Mä kuvittelin sen helpotuksen tunteen. Mä en vaan koskaan uskaltanut tehdä sitä päätöstä. Koska silloin musta tuntui, että hän oli ainut ihminen maanpäällä, joka minusta tykkäsi. Enkä siksi halunnut päästää hänestä irti, vaikka ahdisti ja oli paha olla. 

Mun seuraava ratkaistava ongelma on tämä parisuhde ahdistus. Mistä se johtuu, mitä mun pitää sille tehdä? Olen kuitenkin tyytyväinen, ettei mun tarvitse sitä yksin ratkoa. Käyn edelleen terapeutin kanssa juttelemassa ja toivon, että hänellä olisi antaa työkaluja näiden ongelmien ratkomiseen. Sain hyvän neuvon ystävältäni, että laittaisin paperille ylös mihin olen valmis parisuhteessa ja mihin en. Olen mä sitäkin miettinyt, että ehkä mä en vain ole parisuhde ihminen. Rakastanko mä liikaa vapautta?

Silti mä mietin, miksi mä en voi olla normaali ja pystyä normi parisuhteeseen? Kuitenkin musta tuntuu, että se on se mitä mä haluan, vaikka samaan aikaan mä haluan olla vapaa. Päättää yksin omista asioistani, kodin sisustuksesta ja siitä missä me asutaan. Ehkä mä olen vain niin jääräpää, että mun on vaikea jakaa se vastuu jonkun kanssa.  

Aika näyttää pääseekö siitä oikeasta kuplasta vielä joku päivä se oikea läpi. Mä haluan uskoa, että kaikki se ahdistus ja pelko väistyy siinä vaiheessa, kun löydän sen oikean.

-Angeleye-

lauantai, 14. huhtikuu 2018

Blogien yhdistämisestä masennukseen

Mä aloitin uuden blogin ja ehdin kirjoittaa sinne muutaman jutun, kunnes tuli tunne ettei se ole mua. Joten päätin poistaa sen ja tavallaan yhdistää nämä kaksi blogia. Se olisi ollut mun yrityksen blogi, mutta tulin siihen tulokseen, että mähän olen mun yritys. Miksi mä kirjoittaisin vain yhdestä aiheesta ja sivuuttaisin kaiken sen suuren osan mitä mä olen ja tunnen. Välillä on ollut vaikeampia hetkiä ja välillä menee tosi hyvin.

Sairastuin masennukseen vuodenvaihteessa. Tai oikeastaan mulla on ollut sitä sieltä n. 15-16 vuotiaasta asti. Sitä ei ole vain tiedetty tutkia, koska mä osasin peittää sen niin hyvin. En kyllä itsekään siitä ole ollut tietoinen. Lähinnä vain miettinyt miksi välillä tuntuu niin pirun pahalta. Aina se on mennyt ohi. Ja jotenkin olen hyväksynyt aina sen, että välillä on haastavampaa ja välillä ei. Mutta olenhan mä sitä aina miettinyt, että vaivaako mua jokin. Sekä aiemmissa teksteissä olen miettinyt mun solmukohtia. Tammikuussa 2017 joululoman jälkeen tuntui siltä, kun ei olisi levännyt yhtään. Jotenkin ihan kunnialla selvisin kesälomaan asti. Kesäloma 2017 oli mulla viisi viikkoa ja oli tosi mahtavaa. Pystyin hellittämään ja otin rennosti. Elämä tuntui kevyeltä ja mielekkäältä. Kunnes sitten kesäloma loppui ja oli palattava töihin. Taas tuntui todella väsyneeltä vaikka oli just viisi viikkoa lomaillut. Sinnittelin lokakuun loppuun ja silloin kaikki vaan romahti. Muistan sen niin elävästi, kun työmatkalla kampin liukuportaissa itkin. Soitin lasteni isälle ja itkin puhelimeen, etten enää jaksa. En oikein edes tiennyt mitä en jaksa. Olin vain aivan loppu. Silloin sanoin sen myös pomolleni, että nyt täytyy tehdä jotain. Töistä eikä oikein mistään tullut mitään. Lapset tulee aina hoidettua rutiinilla, mutta ei se ollut oikein ketään kohtaan, kun olin niin väsynyt enkä jaksanut olla äiti, nainen, työntekijä. Otin yhteyttä ihan oman terveyskeskuksen lääkäriin ja sain ajan nopeasti. Lääkäri oli todella ihana ja otti asiani tosissaan. Siitä lähti mun hoitojakso käyntiin. Ja sainkin lähetteen eteenpäin akuuttipsykiatrian poliklinikalle. Ja siellä hoitohenkilökunta oli kyllä niin ihanaa. Aivan mahtavaa oli se, että mua kuunneltiin ja otettiiin tosissaan. Tämän vaikean / toistuvan masennuksen lisäksi mulla todettiin epävakaa persoonallisuushäiriö. Ja se selittää sen miks mä olen sellainen kuin olen ja olen ollut ja tulen aina olemaan. Tietyt asiat ahdistaa ja jännittää. Ihan niin paljon, että saan fyysisiä oireita. Mä teen monet asiat omalla tavallani ja mä tarviin välillä aikaa asioiden sulatteluun. Mä en vaan pysty tosta noin vaan extempore lähteä tekemään jotain, koska paniikki ja ahdistus iskee. En kuitenkaan halua elää kokematta ja tekemättä asioita, kun ahdistaa tai en uskalla. Näiden ongelmien eteen teen töitä koko ajan ja varmaan tulen vielä monta vuotta tekemäänkin. Kolmisen kuukautta olin pois töistä ja keräsin voimia. Välillä oli vaikeaa, kun mikään ei tuntunut miltään. Mutta pikku hiljaa sitä rupesi eheytymään ja asiat rupesi tuntumaan joltain.

Ja pakko sanoa yksi vinkki niille keiden läheisellä tai tutulla on masennusta. Älä kehota masentuvaa piristymään, liikkumaan enemmän, tekemään jotain mistä tulee hyvä olo. Kun jumalauta sillä pahimmalla hetkellä ei mistään tule hyvä olo. Ja se vaan pahentaa tilannetta, jos yrittää tsempata. Jos et ymmärrä masennusta potevaa niin älä yritä neuvoa. Se ei auta. Se suoraan sanottuna vituttaa.

Kaiken tämän keskellä päätin perustaa oman hieronta putiikin Espoon Olariin. Juhannukseen asti teen hommia vielä helsingin pisteessä, jonka jälkeen siirryn kokonaan omaan paikkaan. Olen siitä todella innoissani. Saan tehdä asiat niin kuin haluan, kuunnella sitä musiikkia mitä haluan. Päättää yleisesti kaikki asiat itse.

Ja siitä päästäänkin itsensä kuuntelemiseen ja armollisuuten itseään kohtaan.

On tärkeä kuunnella itseään, mikä tuntuu hyvältä juuri nyt ja mennä sen mukaan. Itselle tulisi olla armollinen, joskus se hengähdystauko on paikallaan ja silloin se pitää ottaa. Mä olen tämän masennuksen myötä ehkä pikkasen oppinut olemaan itsekkäämpi. Sanon suoraan, jos jokin asia askarruttaa, ärsyttää, vaivaa, painaa mieltä. Mä en niinkään enää mieti saanko sen toisen suuttumaan mun asiasta. Mieluummin sanon asian suoraan ja voin itse hyvin. Eikä saa ymmärtää väärin. Emmä täällä raivoa ja auo päätäni. Sanon asiasta, jos on aihetta sanoa. Se tuntuu hyvältä, kun uskaltaa sanoa asiansa. Aiemmin en ole uskaltanut sanoa mielipidettäni tai vaivaavaa asiaa, koska olen pelännyt sen vastapuolen suuttuvan mulle. Kyllähän mä vielä vähän jännitän sitä, miten toinen reagoi, mutta koitan olla välittämättä.

 

Kuuntele siis itseäsi ja tee sitä mikä tuntuu sinusta parhaalta. Nauti ja voi hyvin!

Iloa tähän viikonloppuun just sulle!29695139_1921058347925458_33590634622935

keskiviikko, 28. kesäkuu 2017

Aamu pohdintaa

Tuli mieleen ajatuksia biisistä sinä riität. Siinä on hyvä pontti ja onhan se totta. Olen oikeastaan aina ajatellut, etten riitä kenellekään en edes itselleni. Mä olen ruvennut ajattelemaan asiaa ja tajunnut, että mä taidan riittääkin ja taidan olla jopa liikaa monelle. Olen vahvatahtoinen, omapäinen, tunteella elävä rämäpää. Mun kanssa ei pärjää , jos ei ole tarpeeksi vahva ja sinut itsensä kanssa. Mä en taivu helpolla ja tuntuu, kuin mua pelättäis. Tiedän itse, että muhun on vaikea tutustua. Mä en anna sen tapahtua, jos toinen ei ole tarpeeksi päämäärätietoinen asian suhteen. Olen ennen "roikkunut" ihmisissä kiinni, koska mä en ole uskaltanut olla tätä kaikkea mitä mä olen nyt. En anna itseni enää kiintyä toiseen ihmiseen kovin helpolla. Sen eteen on tehtävä töitä, jos haluaa mun päästävän lähelle. Tiedän olevani välillä hankala ja pain in the arse. Se ei ole kuitenkaan mun ainoa puoli. Olen myös kiltti, hellä, ymmärtäväinen ja vaikka mitä, jos joku on sen ansainnut. Elämässä mikään ei ole ilmaista, ei edes mun hymy. 

Elämä ei ole odottamista, elämä on tekemistä. Mun seinässäkin lukee:

lataus%20%281%29.jpg

-Angeleye-

sunnuntai, 25. kesäkuu 2017

Loves me loves me not

Reissunpäällä varsinkin kesällä on liikkeellä paljon perheitä ja pariskuntia. Ainahan niitä on, mutta kesäsin ne pistää silmään enemmän kuin talvi-aikaan. Tulee usein seurattua heidän tekemisiä ja samalla mietittyä omaa elämää. Kun näkee näitä perheitä, joissa on vielä pienet lapset. Ja meinaan semmosia alle 4-6vuotiaita. Mulle tulee väkisinkin mieleen ajatus ettei näiden perheiden yhteiselo tule kestämään. Ihan kuin kaikille kävis samalla tavalla kuin mulle. Eikä saa ymmärtää väärin, enhän mä nyt kenellekään toivo eroa. Mun on vaan tällä hetkellä vaikea nähdä minkään kestävän. Eihän sitä ikinä voi tietää, jos ei ota riskiä.
 

Mulle on tullut kummallisia tuntemuksia naimisiinmenostakin. Miksi ihmiset menee naimisiin. Mikä se on se juttu siinä. Ehkä mä en voi ymmärtää sitä, kun itsellä ei ole siitä kokemusta. En myöskään tiedä haluanko mä sitä kokemusta. En tiedä haluanko olla erilainen ja olla menemättä ihan tietoisesti ja aidosti. Vai onko se enemmän sellaista uhoa, vaikka sisimmässään ehkä haluaisikin. Mulle se oli ennen ihan ehdoton kyllä. Sitten kun sitä ei koskaan tapahtunut, ajatukset muuttui. Se ei ollutkaan enää tärkeää mulle enemmänkin ihan turhaa. Ja tuntuiko musta tältä, vaan siksi ettei mulla olisi pahaolo. Onko se ollut suojamekanismi halveksua ja aliarvioida naimisiinmenoa. Mä oon miettinyt, ettei se itse vihkiminen oo varmaan koskaan merkinnyt mulle yhtään mitään. En ole uskonnollinen enkä todellakaan mikään kirkko ihminen. 
Nyt on tullut taas semmonen olo, et miks ei joku päivä menis naimisiin. Mikäli se olisi ajankohtaista ja joku siis kosis XD. Edelleenkään kyllä se itse vihkiminen ei oikein tunnu ajatuksena kovin kummoiselta. Ehkä juuri siksi, kun  mulla on vahvasti se tunne siitä, ettei tänäpäivänä mikään kestä ikuisesti. Mä kyllä ihan mielenkiinnolla odotan sitä hetkeä, kun joku todistaa mun luulot ja tuntemukset vääriksi. 
 

Kun on katsellut näitä tämän kesän  hääpareja. Tuntuu ristiriitaiselta. Toinen aivopuolisko sanoo, et samaa lässynlää-yhy-yhy-liibalaabaa, kun toinen puolisko on samaan aikaan vähän kateellinen. Olishan se aika hienoa itse olla kuvattavana rakastamansa miehen kainalossa jossain luonnonhelmassa. Olla siinä hetkessä, juuri sen oikean kanssa kaksistaan.

Näitä on hyvä jäädä pohtimaan ja ehkä joku päivä mä keksin vastaukset mun kysymyksiin. Pohtikaa ja kyseenalaistakaa omia valintojanne. Saatatte saada vastuksia omiin kysymyksiinne!

-Angeleye-

 

maybe-its-not-about-the-happy-ending-may

  • Minusta

    Olen kahden ihanan lapsen äiti ja koulutettu hieroja. Kirjoittelen ajatuksia omasta elämästäni. Hyvästä olosta niin fyysisestä kuin henkisestäkin. Kirjoittaminen on aina ollut minulle kuin terapiaa. Se puhdistaa ja rentouttaa, kun saa puitua asioita. Olen myös iloinen, jos pystyn auttamaan jotain toista samoissa ajatuksissa pyörivää.

  • Nettisivut

    www.hierontahetkiab.auttaa.fi