Olen viimeksi kesäkuussa kirjoittanut ja hyvin pahoillani siitä. Melkeinpä joka päivä on käynyt mielessä tulla kirjoittamaan. Päässä on vilissyt ajatuksia joka päivälle, en vain ole saanut aikaiseksi tai löytänyt aikaa kirjoittamiselle. Sitten, kun olisi aikaa ei ole inspiraatiota. Nämä kirjoitukset ei synny väkisin, ne vaan tulee jostain. Kaikelle on aikansa ja paikkansa. 

Ajatukset on pyörinyt koko ajan aikalailla samoissa teemoissa kuin aiemminkin. On tullut onnistumisia ja tuntuu, että olen päässyt eteenpäin tavoitteissani.  Olen uskaltanut enemmän, ollut avoimempi, hymyillyt. Kaikesta huolimatta olen taas vaihteeks melkein samassa tilanteessa, kuin Lukko kirjoituksessa. Ainut ero on, että en ole vielä keksinyt vastausta kysymykseen miksi? Vaikka kuinka mietin, miksi olen väsynyt, ärtynyt, stressaantunut, puhki, poikki, loppu ihan finaalissa ja räjähdyspisteessä oleva räjähdysherkkä akka ..niin en tiedä. Sen mä tiedän, että vastaus on mun nenän edessä. En ole vaan vielä tajunnut sitä. En osaa katsoa enkä näe koko kuvaa. Positiivista tässä on se, että huomaan olevani edistynyt. Tajusin kuitenkin ruveta miettimään syitä näille tunteille enkä vaan velloa tässä. Noo..olen kai mä sortunut valittamaankin väsymystäni. Tässä tilanteessa en jaksais kuunnella muiden valituksia, jos niille ei ole valmis tekemään mitään. Mä todellakin haluan piristyä ja jatkaa matkaani, kunhan ensin keksin mikä on vikana. Eikä mun tartte sanoa, että kyllä se tästä. Mä tiedän tämän menevän ohi.

Tosi usein huomaan haluavani jonnekin pois. Jonnekin metsän keskelle rauhoittumaan. Mä nimenomaan kaipaan rauhaa, rauhoittumista.

Ehkä tämä pitää ottaa niin päin, että mullakin on oikeus olla väsynyt ja tää on nyt se hetki.

-Angeleye-