Tässä kirjoituksessa päätin avautua ahdistuksesta parisuhdettaa kohtaan.

Mä olen tämän masennuskauden aikana tutustunut mieheen, joka on tosi mukava, rauhallinen ja semmoinen tasapainottava mun arjessa. Kaikki oli aluksi tosi ihanaa ja odotin sitä seuraavaa kertaa kun nähdään. Missään vaiheessa mun mielestä ei ollut sitä alkuhuuman tuntua, vaan enemmänkin tuntui rauhalliselta ja kaikki oli balanssissa. Se tuntui hyvältä. Enkä mä kyllä kaivannutkan mitään alkuhuumaa. Pikkuhiljaa kuitenkin rupes ahdistus hiipimään. Näkemiset harveni. Mulla ei ollut tarvetta nähdä tätä miestä. Enemmänkin oli helpompaa ja vapauttavampaa, kun ei nähty. Tavallaan oli kivaa, että mulla oli joku vaikka ei nähtykään. Kunnes ahdistus nousi siihen pisteeseen, etten pystynyt kunnolla toimimaan ja se häiritsi jo elämistä. Mun oli pakko ottaa tämä ahdistus puheeksi tämän miehen kanssa. Aluksi sovittiin, että hidastetaan tahtia ja nähdään silloin kun nähdään. Oli kiva huomata, että tämä mies ymmärsi mun tunteita ja sitä, että mulle lapset ja työ on ne ykkösasiat. Mies tulee vikana, jos jää aikaa. Jonkun mielestä tämä on ehkä kauhean kylmä ajattelutapa, mut mun rahkeet ei riitä kaikkeen. Jonkin aikaa mentiin tällä, nähdään kun nähdään, jos nähdään. Mut mua ahdisti edelleen ja se ei riittänyt. Mun oli pakko saada olla vapaa. Mun oli pakko taas viheltää peli kokonaan poikki. Kun sovimme olevamme ainoastaan kavereita, ahdistus helpotti samantien.

Huomasin myös semmosen asian, että mä en halua miestä mun luokse. Mieluummin mä menen sen miehen luokse. Se tuntuu lomalta, ihan kuin menisin jonnekin matkalle pois mun omasta elämästä. Mä en halua jakaa mun kotielämää kenenkään kanssa. Mä en halua esitellä lapsia kenellekään. Ahdistavinta siinä on sen, että mun pitäis olla samaan aikaan äiti ja nainen sille miehelle. Mulle se on täysin mahdoton yhtälö. Jotenkin tuntuu siltä, että mulla on pirun vahva suojamuuri, jonka läpi ei pääse kukaan. Kun menen miehen luokse, päästän sen miehen mun lähelle, mutta  todellisuudessa se lähellä on tosi kaukana. Ihan kuin mun ympärillä olisi kaksi kuplaa. Toinen on se oikea minä ja mun lapset. Toinen on se kupla, minkä sisälle päästän miehet. Siinä vaiheessa, kun näitä kuplia ruvetaan yhdistämään niin mä hajoan. Mä olen luullut, että mä päästän mun suojamuurin läpi, mutta todellisuus on ihan jotain muuta. 

Mä oon miettinyt tätä parisuhde ahdistusta. Mähän jätin myös edellisen miehenkin, kun ahdistus kasvoi niin suureksi, että oli vaan paha olla. Rupesin miettimään menneitä, lasteni isää, jonka kanssa ehdin olla 7 vuotta. Pikku hiljaa palautui mieleen se, että mua ahdisti myös hänen aikanakin. Muistan kuinka välillä mietin miten ihana olisi erota. Mä kuvittelin sen helpotuksen tunteen. Mä en vaan koskaan uskaltanut tehdä sitä päätöstä. Koska silloin musta tuntui, että hän oli ainut ihminen maanpäällä, joka minusta tykkäsi. Enkä siksi halunnut päästää hänestä irti, vaikka ahdisti ja oli paha olla. 

Mun seuraava ratkaistava ongelma on tämä parisuhde ahdistus. Mistä se johtuu, mitä mun pitää sille tehdä? Olen kuitenkin tyytyväinen, ettei mun tarvitse sitä yksin ratkoa. Käyn edelleen terapeutin kanssa juttelemassa ja toivon, että hänellä olisi antaa työkaluja näiden ongelmien ratkomiseen. Sain hyvän neuvon ystävältäni, että laittaisin paperille ylös mihin olen valmis parisuhteessa ja mihin en. Olen mä sitäkin miettinyt, että ehkä mä en vain ole parisuhde ihminen. Rakastanko mä liikaa vapautta?

Silti mä mietin, miksi mä en voi olla normaali ja pystyä normi parisuhteeseen? Kuitenkin musta tuntuu, että se on se mitä mä haluan, vaikka samaan aikaan mä haluan olla vapaa. Päättää yksin omista asioistani, kodin sisustuksesta ja siitä missä me asutaan. Ehkä mä olen vain niin jääräpää, että mun on vaikea jakaa se vastuu jonkun kanssa.  

Aika näyttää pääseekö siitä oikeasta kuplasta vielä joku päivä se oikea läpi. Mä haluan uskoa, että kaikki se ahdistus ja pelko väistyy siinä vaiheessa, kun löydän sen oikean.

-Angeleye-