Täytyy hieman palata taaskepäin. 2017 tuli stoppi, Uupumus, masennus ja kaikki mahdollinen mielen sekamelska. Siitä toipuminen kesti syksyyn 2019 ja toki se jatkuu edelleen. 2018 tapasin nykyisen mieheni ja ollaan vieläkin yhdessä mikä tuntuu jo olevan ennätys mulle. Rupesin varmaankin siinä syksyllä 2019 oireilemaan ajatusteni kanssa. Mulla rupesi pikku hiljaa tunteet hiipumaan tähän mieheen ja jollain lailla oli tosi välinpitämätön olo.Monesti ajattelin, että haluan jättää sen, mutta en vain viitsinyt  tehdä sitä. Joku mua kuitenkin pidätteli siinä miehessä, vaikka tuntuikin etten halua olla hänen lähellä. Joulu tuli ja meni enkä oikein muista siitä mitään. Koska mä olen elänyt siinä sumussa ja synkkyydessä jo niin kauan. Kun mikään ei tunnu miltään niin ei kyllä muistakaan mitään.

Syksystä 2019 lähti se alakulo ja saamattomus ja synkkyys. Mä vaan olen koittanut elää ihan normaalisti ja ottaa rauhassa mikä on helvetin paljon helpommin sanottu, kuin tehty. Kunnon notkahdus tuli siinä 2020 helmikuussa. Olin totaalisen puhki, poikki, väsynyt. Olin fyysisesti ja henkisesti väsynyt. Muistan, kun kävin lääkärissä ja purskahdin itkuun päästessä huoneeseen sisään.En vaan enää jaksanut. Näin jälkeenpäin olen miettinyt, että mitä mä en jaksanut. Se oli ehkä se olotila ja kaikki meneillään olevat asiat. Monesti oli ajatus päässä, että nyt pitää tehdä sitä, tätä ja tota. Vaikka todellisuudessa ei saanut mitään aikaan, koska ei ollut voimia. Silti ei kuitenkaan osannut pysähtyä. Se oli loputon kierre mistä ei päässyt pois. Eikä tää ollut eka kerta, kun olin uupunut. Mä olin myös ajatellut, että en vedä itseäni uudestaan siihen jamaan.

Mun tunteet miestäni kohtaan vaan hiipui koko ajan. Me asutaan eri paikkakunnilla ja ennen viikonloppua rupesin toivomaan ettei se tulisi. Muutaman kerran sanoinkin sille, että parempi ettei nähdä koska mua ahdisti pelkkä ajatuskin. Mies mistä olet vielä hetki sitten tykännyt, onkin muuttunut puistattavaksi. Pelkkä ajatuskin sen kosketuksesta ahdisti ja ällötti. En vaan pystynyt olla sen lähellä. Mä olen koko ajan puhunut näistä tunteista mun miehen kanssa ja se on perillä mun ajatusten myrskyistä. Mun ystävä sanoi monta kertaa, että selvitä ensin oma pää ja mieti sitten parisuhdetta. Mä en ollut kovin vakuuttunut asiasta. Mun ainut ajatus oli vaan, että ei tästä mitään tule. Ja vaikka saisinkin ajatukset hallintaan niin ei tästä siltikään mitään tulisi. Mun mies ei ole luovuttanut missään vaiheessa ja on kärsivällisesti ollut tässä tukena. Vaikka oon miettinyt, että miten helvetissä se jaksaa mua. Olen laittanut sen tosi koville varsinkin,  kun en aina itsekään jaksa itseäni.

Helmikuussa tuli parin viikon jakso, kun meni paremmin. Olin iloisempi, maalasin, kirjoitin, lenkkeilin koiran kanssa. Viikon kohokohta oli pojan jalkapallotreenit. Se oli ihan oma maailmansa, jossa sai unohtaa oman itsensä. Tää jakso ei kuitenkaan muuttanut mun tunteita miestäni kohtaan. Se meni aikanaan ohi ja palasin siihen masentuneeseen ja väsyneeseen olotilaan.

Tosiaan maaliskuun loppupuolella pääsin takaisin terapiaan. Se oli tosi mukava mies. Edellisellä kerralla oli nainen. Olin toivonut, että olisi päässyt samalle, mutta se meni nyt näin. Hieman kyllä mietitytti, koska se oli mies. Heidän seurassa tunsin itseni epävarmaksi ja alemmuutta. Se on ihan oma tarinansa mitä en avaa tässä sen enempää. Joka tapauksessa se meni hyvin. Sillä oli omanlainen tapa käsitellä asioita ja se tuntui toimivan. Olen pari kertaa nyt käynyt sen luona ja molempien kertojen jälkeen olen pystynyt taas ajattelemaan. Yksin vatvoessa on tuntunut etten saa mistään kiinni. Se, että ammattilainen kuuntelee ja kertoo omia ajatuksia asiaan liittyen auttaa mua. Mä olen jutellut sen kanssa tästä kaikesta, kertonut avoimesti. Kerroin, että pääsen aina eteenpäin ja edistyn itteni kanssa. Niin, että on helpompi olla ja elän positiivisesti hetkessä. Keskittyen omaan elämään enkä anna minkään vaivata tai häiritä. Mutta sitten tulee se hetki, kun  kaikki unohtuu. Palaan vanhaan, taannun enkä osaa enää mitään jo opittua. Siihen se sanoi, "kuulostaa siltä, että sulla on edelleen jotain siellä menneessä mitä et oo käsitellyt loppuun asti ja/ tai hyväksynyt". Viisas mies. Se oli nimittäin oikeassa. Pikku hiljaa rupesi menneet asiat palaamaan mieleen, mitkä on ennenkin häirinnyt. Paljon on asioita mitä en tule koskaan uohtamaan tai antamaan anteeksi, mutta jotenkin niistä olisi kuitenkin päästettävä irti. Ilman sitä mä en tule koskaan pääsemään eteenpäin. Vielä, kun keksis mitkä kaikki asiat menneessä vieläkin vaikuttaa muhun tänä päivänä. Edistystä on kuitenkin, että on sen oivalluksen tehnyt. Ja kaikki se vaikuttaa siihen, että en rakasta itseäni enkä tykkää itsestäni enkä pidä itseäni minään. 

Siitä kirkastui ajatus miestäni kohtaan. Alku vuodesta koin, että tarviin uuden miehen. Haluan taas sitä onnellista ja kivaa alkuhuumaa. Tajusin, että siihen alku huumaan ja innokkuuteen hukutin itseni ja turrutin omat tunteeni sillä. Se on se kaava miten olen elänyt monta vuotta ja nyt vasta tajusin sen. Monesti olen kuvitellut etten vain ole parisuhde ihminen. Kun suhde muuttuu arkiseksi ja ns. tylsäksi mulla lopahtaa kiinnostus, koska mun omat tunteet ja ajatukset nousee taas pintaan. Sillä uudella miehellä mä vaan peittäisin ne ja jossain vaiheessa hankkisin taas uuden. Jostain syystä mä en ole halunnut kohdata itseäni. Joskus aikoinaan olen sitä harjoitellut ja edistynytkin, mutta nyt mietin onko mun ongelma jossain tosi syvällä minne en edes halua mennä. Tää pohdinta ja oivallus ainakin sai  mut ymmärtämään, että kyllä mä edelleen rakastan mun miestä. Se on ollut koko ajan minä itse, joka on koittanut sabotoida mun omaa elämää. Tää on aika käänteen tekevä oivallus ja varmasti ajan kanssa selviää tää koko ajatusten vyyhti. Nyt mä ainakin tiedän mistä lähden avaamaan ja etsimään ongelmakohtaa. Mulla oli jossain vaiheessa ikävä niitä vanhoja aikoja lasten isän kanssa. Se oli jotenkin tosi outoa ja vähän ehkä ahdistavaa, että miten nyt yht´äkkiä kaipaa niitä aikoja ja sitä ihmistä. Olen sen tunteen vaan antanut olla. Kuuntelin biisiä black is the colour ja siitä sain ahaa elämyksen. En mä sitä vanhaa tai ihmistä kaipaa. Mä kaipaan sitä onnellisuuden tunnetta mikä silloin oli. Ja nimenomaan onnellisuuden tunnetta mun nykyisen miehen kanssa. Olen aina ollut sana ihminen. Välillä riittää yksi sana mikä laittaa ajattelemaan ja pelastaa. 

Pakko antaa kiitosta vielä ja arvostusta lasten isälle, joka on todella paljon lasten arjessa mukana ja ollut koko ajan myös mun tukena tässä. Kun miettii omaa arkea ja elämää niin oikeastaan mulla on kaikki aika helvetin hyvin.

Oikein, kun miettimällä miettii niin miksi mä en tykkäisi itsestäni?

Angeleye

Ja just tämän takia oli virhe lopettaa kirjoittaminen. Tämän vapauden, mikä ajatusten sanoittamisesta tulee.        Seuraavaan kertaan ihanat höpönassut, kuitenkin aiemmin, kuin vuoden päästä ;)

Linda

Mä olen taas pohdiskellut elämääni. Kaikki miessuhteet on loppunut ennenkuin ne edes on alkaneetkaan. Näin Joulun aikaan tuntee itsensä yksinäiseksi, epäonnistuneeksi. Joulua sukulaisten kesken viettävät muistuttaa mua siitä, mitä mulla ei ole ja miten mä olen epäonnistunut koko elämäni. Tämä on päällimmäsin ajatus ja tunne. Jos asiaa lähdetään tutkiskelemaan hieman syvemmältä niin ei se elämä olekaan niin kurjaa miltä se ensin tuntuu.

Se mitä mä itse opetan ja sanon, en itse elä niin. Itseään pitää ensin rakastaa ja olla onnellinen yksin. Sitä mä en ole. Mä tajusin taas hakevani hyväksyntää miehiltä. Se huomio mitä sain muutamalta mieheltä teki mut tavallaan ehjäksi vaikka samalla kipuilin itseni kanssa. Mä en ollut onnellinen kuitenkaan näiden miesten kanssa. Tarrauduin kiinni heti ensimmäiseen, joka vähänkin näytti kiinnostuksensa. Loppupeleissä en tuntenut saavani sitä läheisyyttä ja välittämistä mitä halusin ja tarvitsin. Enemmänkin tuli hyväksikäytetty olo, että olin käytettävissä, kun siltä tuntui. Vaikka itsehän mä olin iloinen jokaisesta tapaamisesta. Ja itse laitoin itseni tarjolle ja koitin pitää miehen tyytyväisenä itseni kustannuksella. Pidemmän päälle se ei vaan toiminut.  Oli myös helpotus jäädä taas yksin. Tosiaan tää joulun aika on aina vähän haastavaa aikaa. Sain itseni kiinni miettiessä, että nyt tähän kohtaan olisi hyvä joku uusi tuttavuus. EI ja vielä kerran EI! Se vaan pahentaa tilannetta. Se miehen etsiminen loppu nyt. Mä tajusin, että mä tarvitsen aikaan itseni kanssa. Mun täytyy tutustua taas itseeni, antaa huomiota ja rakkautta itselleni. Mä haluan voida paremmin ja se onnistuu vain keskittymällä itseeni. Mä mietin aiemmin, että mun pistäisi olla se esimerkki mun asiakkaille. Eikä vaan mitään pitäisi tai olisi pakko. Vaan mä haluan olla esimerkki. Esimerkki siitä miten voida hyvin, olla positiivinen ja onnellinen. Haluan sen ilon ja hyvän olon näkyvän mun kasvoilta. Itsensä hyväksyminen on aihe mitä on vaikea käsitellä ja siksi mieluummin sivuutan sen ja etsin jotain mikä turruttaa sen etten ole onnellinen omassa kehossa. Mä voisin aina vain hakea sen lohdun ja unohtaa mun oikeat tunteet ja ihmetellä miksi kaikki miessuhteet epäonnistuu. Joskus omaitsensä on vain kohdattava vaikka se olisikin kuinka vaikeaa tai tekisi kipeää. Mä tajuan nyt miksi mä olen ahminut ja syönyt niin, että olen lihonut. En ole halunnut kohdata omia tunteita enkä varmasti ole edes tajunnut sitä. Enkä toisaalta ole edes ehtinyt miettimään mitään ylimääräistä. Lapset ja työ pitää mut kiireisenä. Yksin ollessa aivot aina käynnistyy ja rupee raksuttamaan. Hyvä, että edes joskus on jotain aivotoimintaa =D. Mitä asialle voisi ehdä? 

Koitan keskittyä tähän hetkeen, olla iloinen ja positiivinen. Olla armollinen itselleni. Kehua itseäni, olen hyvä just näin. Teen sitä mistä tykkään, käyn lenkillä, kuuntelen musiikkia, joogaan, venyttelen ja kirjoitan tätä. Askel kerrallaan eteenpäin. Kaiken ei tarvitse muuttua sormia napsauttamalla. Pikku asiat on ne mitkä merkkaa. Käy vaikka kaupassa ja hymyile ainakin yhdelle ihmiselle. Saat hymyn takaisin ja iloisen mielen. Älä murehdi menneitä, elä hetkessä. Päästä irti!

Joulurauhaa teille kaikille, pitäkää toisistanne huolta.

Linda

Kokonaisvaltainen kehonhuolto on tärkeää. Ei riitä, että liikut säännöllisesti. Sen lisäksi tulisi syödä ravintorikasta ruokaa, nukkua sinulle sopivat yöunet. Venytellä liikuntasuorituksen jälkeen lyhyet venytykset. Sen lisäksi kerran viikossa koko kropan venyttely omana treeninä. Helliä kehoa hieronnalla ja muilla hoidoilla. Muista helliä myös mieltä. Lue esim. kirjaa, kuuntelee hyvää musiikkia. Meditoi, tee rentoutusharjoituksia. Itselleni lähellä sydäntä on meditointi sekä rentoutusharjoitukset. 

Muista helliä kehoasi ja mieltä. Sinä olet arvokas, sinä olet tärkeä. Ihanaa päivää rakkaat! <3

-Linda-

Itsensä arvostaminen voi tarkoittaa niin monta asiaa. Mitä se tarkoittaa sinulle?

Sano se ääneen, "minä arvostan itseäni"

Linda

Uskalla ola sinä, uskalla luottaa itseesi, uskalla elää!

-Linda-

Mulle sanottiin eilen, että olemalla ihana, hymyilemällä saat toisille hyvän olon, ja se rupee pikku hiljaa heijastamaan myös itseesi. Se on niin totta ja se on niin unohtunut. Miten noin kaunis ajatus edes voi unohtua. Joskus kauniit sanat osuu niin oikeaan paikkaan, oikeaan aikaan. Joskus se kaunis hymy saattaa olla just se asia mikä pelastaa sut. Kauniit sanat oikealla hetkellä, pysäyttää sut just oikeaan aikaan ja laittaa sut miettimään asiaa toiselta kantilta. Toisen ihmisen läsnäolo saattaa olla just se, mikä rauhoittaa sut siihen hetkeen. Eheyttää sua ja kertoo ilman sanoja, että sinä riität.  Välillä riittämättömyyden tunne on niin vahva, ettei siihen väliin pääse mikään muu tunne. Joskus menettämisen pelko on niin vahva, että rupeat käyttäymään sen mukaan ja ajat sen toisen pois. Se on se hetki, kun sun täytyy ymmärtää pysähtyä. Irtautua itsestäsi ja katsoa itseäsi suoraan silmiin. Kysyä itseltään mikä oikeasti mättää. Joskus ainoa keino ymmärtää itseään on asettua itsensä ulkopuolelle ja tarkastella itseään "toisin silmin". Aikoinaan tämä itsensä tarkastelu,  itsensä ulkopuolelta tuli mieleeni Jannika B:n biisistä Jääkausi. Siitä on ihan oma kirjoituksensa. Monet oivallukset olen nimenomaan saanut biisien sanoista. Pitää vaan uskaltaa kohdata itsensä ja omat tunteensa. Musiikki on terapeuttista ihan melodialtaan, mutta sanoituksissa on on se totuudensiemen, mikä sinun täytyy löytää matkalla minuuteesi.

Ole rohkea ja uskalla olla sinä!

Linda

Olenkin havahtunut siihen, että haluan itse olla sellainen mitä mieheltä olen halunnut. Eli hyvässä kunnossa, itsevarma, kantaa itseään ryhdikkäästi ja päättäväisesti. Olen myös halunnut mieheni olevan iso. Se taas heijastaa itseeni niin, että haluan olla se perheeni suojelija se jota kaikki tavallaan "pelkää". Todellisuudessa mieheltä haluan hellyyttä, avoimuutta ja huomiointia. Ja olen varmaan ennenkin sanonut, että niin kauan kun itseen ei ole tyytyväinen, ei pysty hyväksymään kenenkään huomiointia ja tykkäämistä. Kun on sinut itsensä kanssa edes jollain tasolla, pystyy vastaanottamaan sen toisen hyväksynnän. Olen miettinyt sitä milloin olen valmis parisuhteeseen ja eihän sitä voi tietää, jos ei kokeile. Vaikka en koe olevani kokonainen enkä valmis, voi silti lähteä varovasti kokeilemaan. Minun terapeuttini sanoikin ihanasti, että parhaimmillaan parisude on toinen toisensa eheyttämistä. Ja niinhän se onkin. Kun on tarpeeksi kauan kuullut, miten toinen ihailee ja tykkää , rupee itsekin pikkuhiljaa uskomaan siihen, että mä kelpaan juuri tällaisena.

Asioita pitäisi miettiä monelta kantilta. Ystäväni kerran sanoi, että vaikka joku idea, ajatus olisi toimiva ja hyvä ja juuri sopiva. Miettii hän silti vielä asiaa toisestakin näkökulmasta. Kaikki on mahdollista, jos antaa mahdollisuuden. Ole avoin ja katso sinne laatikon ulkopuolellekin.

-Linda

Sairastuin masennukseen vuodenvaihteessa. Tai oikeastaan mulla on ollut sitä sieltä n. 15-16 vuotiaasta asti. Sitä ei ole vain tiedetty tutkia, koska mä osasin peittää sen niin hyvin. En kyllä itsekään siitä ole ollut tietoinen. Lähinnä vain miettinyt miksi välillä tuntuu niin pirun pahalta. Aina se on mennyt ohi. Ja jotenkin olen hyväksynyt aina sen, että välillä on haastavampaa ja välillä ei. Mutta olenhan mä sitä aina miettinyt, että vaivaako mua jokin. Sekä aiemmissa teksteissä olen miettinyt mun solmukohtia. Tammikuussa 2017 joululoman jälkeen tuntui siltä, kun ei olisi levännyt yhtään. Jotenkin ihan kunnialla selvisin kesälomaan asti. Kesäloma 2017 oli mulla viisi viikkoa ja oli tosi mahtavaa. Pystyin hellittämään ja otin rennosti. Elämä tuntui kevyeltä ja mielekkäältä. Kunnes sitten kesäloma loppui ja oli palattava töihin. Taas tuntui todella väsyneeltä vaikka oli just viisi viikkoa lomaillut. Sinnittelin lokakuun loppuun ja silloin kaikki vaan romahti. Muistan sen niin elävästi, kun työmatkalla kampin liukuportaissa itkin. Soitin lasteni isälle ja itkin puhelimeen, etten enää jaksa. En oikein edes tiennyt mitä en jaksa. Olin vain aivan loppu. Silloin sanoin sen myös pomolleni, että nyt täytyy tehdä jotain. Töistä eikä oikein mistään tullut mitään. Lapset tulee aina hoidettua rutiinilla, mutta ei se ollut oikein ketään kohtaan, kun olin niin väsynyt enkä jaksanut olla äiti, nainen, työntekijä. Otin yhteyttä ihan oman terveyskeskuksen lääkäriin ja sain ajan nopeasti. Lääkäri oli todella ihana ja otti asiani tosissaan. Siitä lähti mun hoitojakso käyntiin. Ja sainkin lähetteen eteenpäin akuuttipsykiatrian poliklinikalle. Ja siellä hoitohenkilökunta oli kyllä niin ihanaa. Aivan mahtavaa oli se, että mua kuunneltiin ja otettiiin tosissaan. Tämän vaikean / toistuvan masennuksen lisäksi mulla todettiin epävakaa persoonallisuushäiriö. Ja se selittää sen miks mä olen sellainen kuin olen ja olen ollut ja tulen aina olemaan. Tietyt asiat ahdistaa ja jännittää. Ihan niin paljon, että saan fyysisiä oireita. Mä teen monet asiat omalla tavallani ja mä tarviin välillä aikaa asioiden sulatteluun. Mä en vaan pysty tosta noin vaan extempore lähteä tekemään jotain, koska paniikki ja ahdistus iskee. En kuitenkaan halua elää kokematta ja tekemättä asioita, kun ahdistaa tai en uskalla. Näiden ongelmien eteen teen töitä koko ajan ja varmaan tulen vielä monta vuotta tekemäänkin. Kolmisen kuukautta olin pois töistä ja keräsin voimia. Välillä oli vaikeaa, kun mikään ei tuntunut miltään. Mutta pikku hiljaa sitä rupesi eheytymään ja asiat rupesi tuntumaan joltain.

Ja pakko sanoa yksi vinkki niille keiden läheisellä tai tutulla on masennusta. Älä kehota masentuvaa piristymään, liikkumaan enemmän, tekemään jotain mistä tulee hyvä olo. Kun jumalauta sillä pahimmalla hetkellä ei mistään tule hyvä olo. Ja se vaan pahentaa tilannetta, jos yrittää tsempata. Jos et ymmärrä masennusta potevaa niin älä yritä neuvoa. Se ei auta. Se suoraan sanottuna vituttaa.

Kaiken tämän keskellä päätin perustaa oman hieronta putiikin Espoon Olariin. Juhannukseen asti teen hommia vielä helsingin pisteessä, jonka jälkeen siirryn kokonaan omaan paikkaan. Olen siitä todella innoissani. Saan tehdä asiat niin kuin haluan, kuunnella sitä musiikkia mitä haluan. Päättää yleisesti kaikki asiat itse.

Ja siitä päästäänkin itsensä kuuntelemiseen ja armollisuuten itseään kohtaan.

On tärkeä kuunnella itseään, mikä tuntuu hyvältä juuri nyt ja mennä sen mukaan. Itselle tulisi olla armollinen, joskus se hengähdystauko on paikallaan ja silloin se pitää ottaa. Mä olen tämän masennuksen myötä ehkä pikkasen oppinut olemaan itsekkäämpi. Sanon suoraan, jos jokin asia askarruttaa, ärsyttää, vaivaa, painaa mieltä. Mä en niinkään enää mieti saanko sen toisen suuttumaan mun asiasta. Mieluummin sanon asian suoraan ja voin itse hyvin. Eikä saa ymmärtää väärin. Emmä täällä raivoa ja auo päätäni. Sanon asiasta, jos on aihetta sanoa. Se tuntuu hyvältä, kun uskaltaa sanoa asiansa. Aiemmin en ole uskaltanut sanoa mielipidettäni tai vaivaavaa asiaa, koska olen pelännyt sen vastapuolen suuttuvan mulle. Kyllähän mä vielä vähän jännitän sitä, miten toinen reagoi, mutta koitan olla välittämättä.

Kuuntele siis itseäsi ja tee sitä mikä tuntuu sinusta parhaalta. Nauti ja voi hyvin!

Iloa tähän viikonloppuun just sulle!